Wien, unelmien kaupunki, klassisen musiikin kehto ja – jos Ratleholelta kysytään – palavien kattokruunujen koti. Kun ajattelee Itävallan pääkaupunkia, mieleen tulevat yleensä fiaker-hevosvaunujen kopina ja Tonavan valssin pehmeät sävelet. Mutta mitä tapahtuu, kun otetaan tämä keisarillinen nostalgia, kytketään se vahvistimeen ja väännetään gain-nuppi kaakkoon? Juuri tämä on ”Franz and Sissi - The Imperial Ball” -kappaleen premissi. Ratlehole ei ole vain julkaissut kappaletta; he ovat käsitelleet kulttuuri-instituutiota purkupallolla, jonka kyljessä lukee neonkirjaimin ”Comedy Metal”. Otimme tarkkaan syyniin kappaleen, videon ja tämän tuotannon puhtaan röyhkeyden.
Turmion valssi: Musikaalinen vallankaappaus
Kappale alkaa petollisen harmittomasti. Klassinen intro, joka tuudittaisi jokaisen Schönbrunnin turistin turvallisuudentunteeseen. Jouset yhtyvät mukaan, tarkasti ja elegantisti, aivan kuin Johann Strauss itse heiluttaisi tahtipuikkoa. Voi melkein nähdä kiiltävät parkettilattiat ja tärkätyt univormut silmiensä edessä. Mutta jo ensimmäisissä tahdeissa ilmassa on alitajuinen uhka. Se on tyyntä myrskyn edellä, jonka Ratlehole onnistuu lavastamaan mestarillisesti. Kuulija kutsutaan osaksi seurapiirejä, vain tajutakseen sekunteja myöhemmin, ettei kyseessä ole tavallinen iltatilaisuus. ”Violins are burning bright” ei ole tässä vain metafora; se on äänellinen varoitus.
Sitten se tapahtuu: Drop. Siirtymä klassisen valssin 3/4-tahdista metalliseen helvettiin on ratkaistu teknisesti loistavasti. Usein tällaiset crossover-yritykset vaikuttavat pakotetuilta tai rytmisesti kömpelöiltä, mutta Ratlehole suoriutuu spagaatista pelottavalla tarkkuudella. Kitarat ottavat jousien melodisen johdon, mutta särkevät ne tunnistamattomiksi, samalla kun rummut takovat metallille epätyypillistä, mutta tässä välttämätöntä kolmijakoisuutta. On kuin Slayer hyökkäisi oopperatanssiaisiin, mutta smokit päällä. Tuotanto on tässä yllättävän läpinäkyvää: Särövallista huolimatta orkestraaliset elementit pysyvät kuuluvissa, mikä antaa kaaokselle oudon, lähes aristokraattisen rakenteen.
Franz ja Sissi: Ikonit hermoromahduksen partaalla
Sanoituksellisesti kappale liikkuu ohuella rajalla historiallisen satiirin ja absurdin teatterin välillä. ”The Emperor has arrived!” karjuu kaiuttimista, ja voi melkein tuntea, kuinka Franz Josef ei vilkuta armollisesti, vaan nostaa pirunsarvet ilmaan. Sissin ja Franzin kuvaaminen moshpit-kelpoisen maailmanlopun päähenkilöinä on nerokasta. Rivi ”Oh Honey, the ballroom’s on fire again!” toimitetaan sellaisella kuivalla brittiläisellä huolettomuudella (tai tässä tapauksessa itävaltalaisella stoalaisuudella), että on pakko virnistää. Se on komediametallia, kyllä, mutta ilman että se luisuu pelkäksi kohellukseksi. Bändi ottaa musiikkinsa vakavasti, vaikka skenaario onkin täysin yliampuva.
Erityismaininnan ansaitsee laulusuoritus. Vaihtelu puhtaiden, lähes oopperamaisten lauluosuuksien, jotka imitoivat keisarillista loistoa, ja gutturaalisten huutojen välillä, jotka symboloivat keisarikunnan romahdusta, ajaa kappaleen dynamiikkaa eteenpäin. Kun kertosäe ”DANCE! DANCE! THE EMPIRE FALLS!” alkaa, se on puhdasta areenahymnienergiaa. Voi kuvitella mielessään, kuinka tuhannet fanit hyppivät tahdissa, samalla kun lavalla Hofburgin rekvisiitta syttyy liekkeihin. Juuri tämä sekoitus kunnioituksen puutetta perinteitä kohtaan ja samanaikaista musiikillista kunnianosoitusta klassisen musiikin monimutkaiselle sävellysrakenteelle tekee tästä kappaleesta niin ainutlaatuisen.
Visuaalinen eskalaatio: Kun Schönbrunn palaa
Siirrytäänpä tämän julkaisun visuaaliseen sydämeen. Musiikkivideo ei ole pelkkä lisuke, se on pääruoka. Se tuotantoarvo, joka tähän on ladattu, saa monet vakavasti otettavat historiasarjat kalpenemaan. Näemme virheettömän rekonstruktion tanssiaisista Schönbrunnin linnassa. Puvustus on historiallisesti tarkkaa, valaistus on lämmin ja kutsuva – kunnes musiikki kääntyy. Tapa, jolla bändi sulauttaa 1800-luvun visuaalisen estetiikan metallivideon raakaan energiaan, on yksinkertaisesti elokuvatasoa. Aateliset, jotka aluksi keinuvat jäykästi tahdissa, muuttuvat hitaasti headbangaavaksi massaksi, jonka ”golden crowns begin to shake”.
Leikkausrytmi mukautuu täydellisesti ajavaan biittiin. Kun tekstissä seinät alkavat heilua, video käyttää ovelia kameraefektejä ja CGI:tä saadakseen keisarillisen loiston kirjaimellisesti murenemaan. Se on visuaalinen juhla-ateria, joka juhlistaa kontrastia hovin jäykän etiketin ja metallin villin anarkian välillä. Ennen kuin menemme syvemmälle tuotannon yksityiskohtiin, katsokaa tämä mestariteos itse. Kiinnittäkää erityistä huomiota hetkeen, jolloin kapellimestari (Strauss) väläyttää pirullisen virneensä – käännekohta, joka tiivistää visuaalisen kerronnan täydellisesti.
Näittekö kohtauksen, jossa kenraalit huutavat ja herttuatar muuttuu pyörremyrskyksi? Se on puhdasta visuaalista komiikkaa yhdistettynä uhkaavaan pohjavireeseen. Päätös käyttää oikeita näyttelijöitä historiallisissa asuissa pelkkien animaatioiden sijaan maksaa itsensä takaisin täysin. Lähikuvat Sissistä, jonka virheetön hymy väistyy hitaasti hulluuden ilmeen tieltä taustan syttyessä tuleen, ovat ikonisia. Se vangitsee kappaleen olemuksen täydellisesti: ”Long live the form” – muoto säilytetään, vaikka maailma tuhoutuisi.
Tekninen briljanssi ja ”Sweet Decay”
Takaisin soundiin: Miksaus ja masterointi ansaitsevat erillisen kiitoksen. Valssin miksaaminen niin, että se ”potkii” metallikontekstissa, ei ole helppo tehtävä. Bassorummun täytyy korostaa 3/4-pulssia rikkomatta virtausta. Tässä on valittu soundi, joka on hyvin ”napsuva” ja moderni, mikä luo mielenkiintoisen kontrastin lämpimille jousisampleille. Kitaratyöskentely on riffivoittoista, mutta jättää tarpeeksi tilaa orkestraalisille väliintuloille. Kyseessä on se ”Sweet Decay”, josta tekstissä puhutaan – suloinen rappio, jota kuvataan äänellisesti harmonisten rakenteiden hitaalla rappeutumisella kappaleen loppua kohden.
Yhteenvetona ”Franz and Sissi - The Imperial Ball” on enemmän kuin vain hauska kappale. Se on kannanotto. Kannanotto Wienistä, joka osoittaa, ettei tämä kaupunki elä vain menneisyydessä, vaan voi ottaa historiansa, pyöräyttää sen lihamyllyn läpi ja luoda siitä jotain uutta ja jännittävää. Ratlehole on todistanut, että komediametalli voi olla musiikillisesti kunnianhimoista. Jos keisarikunta tuhoutuu näin, pyydämme kohteliaimmin seuraavaa tanssia. Sissi saattaa olla kuollut, mutta metalli Wienissä on elävämpää kuin koskaan.
